Levylautasella 8/2019: Solmuja, klassista, poppia ja jazzia

Slipknot-yhtyeen ensilevy ilmestyi jo vuonna 1999, ja sittemmin bändi on julkaissut kuusi kokopitkää albumia. All Hope Is Gone -levy toi yhtyeen ehkä parhaiten suuren yleisön tietoisuuteen, ja varsinkin kappale Psychosocial soi radiokanavilla vieläkin ajoittain. Itselleni kyseinen albumi toi yhtyeen kuunteluun, ja sen myötä on tullut hankittua heidän levyjään hyllyyn vinyylimuodossa.

We Are Not Your Kind -albumi alkaa todella vaikuttavasti Insert Coin -introlla. Ehkä tässä tapauksessa intro on oikea sanavalinta. Unsainted taas alkaa puhtaalla laululla ja kuorotaustalla, ja ensimmäisenä tulee mieleen, onko käsillä todellakin täysin uutta Slipknotia. Kappaleet soljuvat tehokkaasti eteenpäin Corey Taylorin karjuessa sanomaansa ilmoille. Critical Darling -kappaleen alkaessa huomaa ajatuksen viimeistään täysin oikeaksi: puhdasta laulua sekoitettuna puhekarjuntalauluun, ja kun välillä olen kuulevinani hieman Ghostmaista tunnelman luontia taustalta, niin epäilykset alkavat karista pelkästään vanhan kertaamisesta. Loppua kohti levy paranee ja ehkä jopa yllättääkin.

Levyllä soi kaikki mitä yhtyeeltä kaivataan: elektronista hälyä, tynnyreitä paukutetaan, kitarasoundit tulevat täysillä päin korvia, niska on näiden biisien soidessa kovilla. Slipknot pysyy kuitenkin tyylilleen uskollisena, ja tämä on tähän mennessä yksi raskaan musiikin hienoimpia albumeita tänä vuonna. (MK)

Kuuntele Spotify:ssa (20s näytteet ei rekisteröityneille)

Tai Kuuntele YouTubessa >>>

Ismo Alanko: Minä halusin olla niin kuin Beethoven

Julkaisija: Fullsteam

Ismo Alanko on teroittanut kynänsä todella teräväksi tämän levyn sanoituksia tehdessään. Samalla tämä levy on paluu siihen rock-ilmaisuun, jota Ismolta olen tottunut kuulemaan jo Hassisen Koneen ja Sielun Veljien aikoihin. Kappaleisiin on saatu myös hienoa ryhtiä Sirénin Mikon (Apocalyptica) pitäessä raskasta poljentoa yllä. Levyä kuunnellessa on haistavinaan vanhat keikkailmapiirit ja sen, mistä rokkenrollissa on oikeasti kyse.

Levy alkaa kappaleella Suomarssi, joka ei jätä arvailujen varaan minkälainen levy on kuuntelussa. Kappaleiden soljuessa mukavasti eteenpäin viimeistään Vihaan Kalevalaa vakuuttaa, että kyseessä on todellakin Ismo. ”Suomalainen ihminen on tuontikarjaa / Raamatun ja Kalevalan sadut samaa sarjaa”. Tässä kiteytyy joku turhautuminen johonkin.

Tämä on kaikin puolin yksi parhaista levyistä Alangon soolotuotannossa. Ismo on suomalaisuuden äänitorvi ja kertoo asiat omalla suoraviivaisella tavallaan. Tämä levy tulee soimaan itsellä varmasti pitkään. Levyn hieno saavutus on myös se, että jokaisella kuuntelukerralla siitä löytää uusia hienoja juttuja, ja albumi kasvaa ajan myötä koko ajan suuremmaksi ja suuremmaksi. Onko tässä sitten vuosikymmenen suomirocklevy? Minä sanon, että Minä halusin olla niin kuin Beethoven on rocklevy. Se on tänä päivänä hieno juttu. (MK)

Kuuntele Spotify:ssa (20s näytteet ei rekisteröityneille)

Tai kuuntele Youtubessa >>>

Volbeat: Rewind, Replay, Rebound

Julkaisija: Vertigo Berlin

Volbeat on yksi Tanskan merkittävimmistä rockyhtyeistä. Bändin debyyttialbumista on tullut kuluneeksi jo 14 vuotta, ja kiertuekilometrejä on kertynyt varmasti paljon. Yhtye on ollut melkoisessa radiosoitossa ainakin Suomessa ja käynyt useamman kerran myös soittamassa täällä keikkoja.

Volbeat on kehittänyt omaa soundiaan koko ajan eteenpäin. Tällä levyllä yhtye jatkaa enemmän popahtavalla puolella kuin raskaalla soundilla. Raskaampaa ilmaisua ei tällä uudella levyllä ole ollenkaan. Toisaalta se on hieman puute, koska Poulsenin ääni yhdistettynä raskaampaan ilmaisuun on toiminut aiemmilla levyillä hyvin.

Pirteää, iloista ja aurinkoista: näillä sanoilla levyn yleisilmettä voisi kuvata. Muutama kappale levyllä toimii varsin hyvin, ja ne varmasti löytävät tiensä keikkojen settilistoille. Levyltä kuitenkin huokuu hieman se, että ideat alkavat jo toistaa itseään. Toisaalta en onnekseni ole kuullut levyn kappaleita liikaa radiosta, mikä antaa albumille aikaa kehittyä omaan korvaan sopivaksi.

Tupla-cd-julkaisussa toiselta levyltä löytyy ekstrabiisejä ja demoversioita. Levyjen suurkuluttajana arvostan tällaista. Demoversiot, joista sitten on päästy levyttämään se oikea versio, ovat aina hienoja kuunneltavia. Levy on onnistunut. Itse olisin odottanut raskaampaa soitantaa, mutta muuten tämä on oikein toimiva kokonaisuus. Ei parasta Volbeattia mutta jatkaa hienosti bändin uraa. (MK)

Kuuntele Spotify:ssa (20s näytteet ei rekisteröityneille)

Tai kuuntele Youtubessa >>>

Joey DeFrancesco: In The Key Of The Universe

Julkaisija: Mack Avenue Music Group

Joey DeFrancescon lähes 30 studiolevyyn ja lähes viiteen kymmeneen rivimiehenä tehtyyn levytykseen(!) mahtuu monenlaista musiikkia ja soittokumppania. Vauhtia ja menoa riittää jälleen myös tällä albumilla. Kun kompissa on varsin timanttinen ja hyvin svengaava lyömäsoitinkaksikko, niin silkkaa rytmin riemukulkuahan tämä on. Mikään balladien lurittelija DeFrancesco ei todellakaan ole. Vaan yksi poikkeus joukosta löytyy. A Path Through The Noise on koko albumin rauhallisin kappale, jossa DeFrancesco tunnelmoi melodisesti – trumpetilla.

Tälle levylle DeFrancesco on koonnut vahvan soittajakaartin, jonka suurimpana helmenä on legendaarisen Pharoah Sandersin vierailu kolmessa kappaleessa. Sandersin tuttu karhean rosoinen tenorisoundi iskee tajuntaan heti. Sandersin tunnistaa muutamasta ensimmäisestä sävelestä.

Alkuperäinen hitti Karma-albumilta, The Creator Has A Master Plan (Impulse, 1989), oli 32-minuuttinen. Nyt tarjolla on ”vain” yksitoista minuuttia yhtä oman aikansa klassikkokappaletta, Sandersin laulun kera. Sandersosuuden aloittaa vauhdikas In The Key Of The Universe, mutta kunnolla tämä veteraani pääsee oikeuksiinsa vasta ensin mainitussa kappaleessa.

Perkussionisti Sam Figueroa sekä DeFrancescon kanssa pitkään soittanut rumpali Billy Hart ovat albumin maagisen hillittömän menon takaava kaksikko.

Jos tuota komppikaksikkoa kuuntelee mielellään, niin sama koskee Troy Robertsin soittoa. Hän soittaa tasapuolisen komeasti kaikkia kolmea saksofoniaan. Oli hänen käsissään sitten altto, tenori tai sopraano, jokaisen soundi on kerrassaan hyvä.

Joey DeFrancesco on tehnyt hienon ja monipuolisen albumin, jota kuunnellessa voi aistia jazzin historian havinaa ja paikoitellen myös musiikin vahvaa spiritualiteettia. (TV).

Kuuntele Spotify:ssa (20s näytteet ei rekisteröityneille)

Tai kuuntele Youtubessa >>>

Mads Hansen: Five

Julkaisija: Gateway Music

Tässäpä tuhtia tanskalaista modernia jazz-mainstreamia tuutin täydeltä. Saksofonisti ja klarinetisti Mads Hansen on antanut albumin nimeksi Five, viidennen oman levynsä mukaisesti. Hansen olisi toki voinut käyttää mielikuvitustaan paremminkin. Hieman sama koskee musiikkia: mielikuvitusta ja rohkeutta olisi voinut käyttää enemmänkin.

Ei Five huono levy kuitenkaan ole. Päinvastoin. Tätä viisikkoa kuuntelee mielellään. Musiikista vastaava Hansen on koko bändin tukijalka, jonka ympärillä kaikki pyörii. Teemat hän, luonnollisestikin, puhaltaa itse jollain kolmesta instrumentistaan. Ja soitto soi ja svengaa: tenori- ja sopraano sekä klarinetti soivat Hansenin käsittelyssä komeasti.

Siltikin olisin mielelläni suonut enemmän soolotilaa muille muusikoille. Nyt on tarjolla lähinnä muutama pianosoolo, Rhodesilla tai akustisesti, sekä Martin Klausenin rumpusoolo Villa Martassa.

Basisti Jesper Bodilsen saa suhteessa eniten soolotilaa Hansenin itsensä jälkeen. Annetun tilan ja ajan Bodilsen myös hyödyntää mallikkaasti. Bassosoolojen makuun päästään jo Blue Tangossa ja varsinaiseen hurmioon sitä seuraavassa Nostalgiassa.

Levyn päättävä Nostalgia on kaunis melodinen balladi. Hansen tunnelmoi hienosti teemat ja soolot tenorisaksofonillaan, Bodilsen tyylittelee basson varressa. Hieno loppu albumille, jonka seurassa vierähtää lähes tunti niin ettei huomaakaan. (TV)

Kuuntele Spotify:ssa (20s näytteet ei rekisteröityneille)

Tai kuuntele Youtubessa >>>

Madonna: Madame X

Julkaisija: Boy Toy, Inc.

Madame X on popin kuningattaren järjestyksessään jo 14. studioalbumi. Madonna on ennen ollut provosoiva populaarikulttuurin suunnannäyttäjä ja jatkuva puheenaihe suutelukohtauksineen Britney Spearsin kanssa tai sitten Erotican aikaisten tempausten vuoksi. Onko Madonna sitten vielä ajankohtainen artisti, vai onko aika vain mennyt artistin ohi? Voiko nykyaikana enää järkyttää ketään millään tavalla, vai antaako vain musiikin puhua puolestaan?

Ray Of Light on itselle juuri SE Madonnan albumi, johon kaikkea sen jälkeen tullutta tulee verrattua. Madame X menee lähelle mutta ei pääse siihen samaan tunnelmaan. Albumi on toteutettu hienosti, mutta jotain vain tuntuu hieman puuttuvan. Kuuntelua tuntuu häiritsevän koko ajan, että mikä tästä puuttuu. Onko sitten sorruttu liialliseen yrittämiseen? Itseä eniten vaivaava asia tällä levyllä on, että se ei tuo mitään uutta Madonnan puolelta saati sitten musiikillisesti.

Madonnaa arvostan pitkän uran tehneenä artistina, mutta tämä levy ei yllä lähellekään sitä, mitä häneltä olisi voinut odottaa. Ehkä jotain crossoveria voisi odottaa seuraavalle albumille. Cover-kappaleita, mitä ei Madonnan uskoisi tulkitsevan, tai jotain uutta. Yhteistyöalbumi Gogol Bordellon kanssa? Haluaisin kuitenkin nähdä Madonnan vielä siinä 90-luvun loistossa tekemässä jotain mullistavaa. Tosin tarvitseeko miljonäärin enää järkyttää, jos ura on alkanut 80-luvulla ja kestänyt kuitenkin jo näin pitkään. Nähtäväksi jää, mitä tuleman pitää. (MK)

Kuuntele Spotify:ssa (20s näytteet ei rekisteröityneille)