Hifin historiaa: Sansui SP-50 – Upeat kaiuttimet 1970-luvulta

Hämmästyttävän hyvä-ääniset ja myös kauniit kaiuttimet aikoinaan hyvinkin arvostetulta hifimerkiltä, Sansuilta, aina 1970-luvulta saakka.

Teksti ja kuvat: Teppo Hirvikunnas

Lähteet:
wikipedia.org/wiki/Sansui_Electric
radiomuseum.org/r/sansui_2way_speaker_system_sp_50.html
audio-database.com/SANSUI/speaker/sp-50-e.html
stereonomono.blogspot.com/2015/10/sansui-sp-50.html

Sansui ei välttämättä ole monelle, etenkään nuoremmalle sukupolvelle tuttu, mutta se oli erittäin arvostettu japanilainen hifimerkki 1960- ja -70-luvuilla. Sansui aloitti 1940-luvun lopulla muuntaja- ja komponenttivalmistajana, mutta tuotti sitten erilaisia äänentoistolaitteita yli viidenkymmenen vuoden ajan. Kultainen kausi kesti 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin. Tuolloin Sansuin kaksi- ja nelikanavaiset hifilaitteet, viritinvastaanottimet, integroidut vahvistimet, kaiuttimet, nauhurit, levysoittimet ja kuulokkeet tunnettiin kaikkialla maailmassa. Monilla tuon ajanjakson Sansui-tuotteilla on edelleen laaja seuraajakunta hifiharrastajien keskuudessa.

1970-luvun pakettikaiuttimet

Nyt kokeilussa olevat Sansui SP-50 -kaiuttimet ovat olleet käytännössä samassa taloudessa vuodesta 1972 lähtien. Samassa perheessä ja sittemmin perheen pojalla, joka on muuten myös hifiharrastaja. Alunperin kaiuttimet hankittiin osana settiä, jossa oli Dualin levysoitin ja niin ikään Sansuin viritinvahvistin. Sen ajan mittapuulla kyse jo sangen kalliista ja laadukkasta laitteistosta. Myös tuo Dual ja Sansuin virvitinvahvistin ovat edelleen osana samaa settiä. 

Laitteiden ostohinta ei ole valitettavasti enää tiedossa, mutta vuonna 1969 myyntiin tulleen Sansui SP-50 -kaiuttimien listahinta oli tuolloin Saksassa 395 Saksan markkaa parilta eli silloisen valuuttakurssin mukaan noin 415 markkaa.

Tullit, rahdit ja sen aikainen liikevaihtovero huomioiden kaiuttimien hinta on ollut Suomessa todennäköisesti noin 500–600 markkaa, ehkä jopa hieman enemmän. Nykyrahassa tämä vastaa noin 700–800 euroa eli sinänsä mistään halvoista kaiuttimista ei ole ollut kyse.

Toisaalta kaiuttimet maksoivat ihan yleisesti paljon enemmän kuin nykyään, ja kyse oli silti Sansuin silloisen SP-malliston edullisimman pään kaiuttimista. Mistään peruspurkeista ei ollut kuitenkaan kyse sen kertoo jo SP-50-kaiuttimien aikansa kuvaus: “This is the one of the finest compact speaker systems made today. And represent a major breakthrough in speaker design and performance. SP-50 offers a frequency response range and an input capacity far out of proportion to its compact size. SP-50 features Sansui’s exclusive pipe-duct bass reflex enclosure, special damping material and distinctive handcarved fretwork grilles.”

Kaunista käsityötä

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kaiuttimien upeisiin eturitilöihin. Tuohon aikaan useissa kaiuttimissa oli puiset eturitilät, ja myös Sansui erottui edukseen käsin kaiverretun ritilän kauneudella. Akustisessa mielessä ritilästä voidaan olla montaa mieltä, mutta tässä tapauksessa se sallittakoon.

Käsityön jälki jatkuu myös itse kotelossa ja etenkin ritilöiden takana, mistä paljastuu hyvinkin vaatimattoman oloinen näkymä. Kotelo on sinänsä siisti ja juurinkin sen näköinen kuin tämän ikäisessä ja tyylisessä kaiuttimessa pitääkin olla.

Rakenne

Sansui SP-50 on kooltaan sangen suuri kaiutin, vaikka kyse oli sen ajan mittapuussa “kompakteista” hyllykaiuttimista. Kaiuttimet olivat aikoinaan melko kookkaita. Kunnon bassotoistoa kun ei vain saatu aikaan pienillä elementeillä ja kotelolla. Sansuillakin on korkeutta jo yli 50 senttimetriä ja leveyttä 32 senttimetriä. Vastaavasti tuon ajan kaiuttimet eivät olleet erityisen syviä. SP-50:kin on “vain” 25 senttimetriä. Kaiuttimet oli tarkoitettu sijoitettavaksi hyllyyn(!) tai ainakin niiden luokitus oli “bookshelf”. Kaiuttimet ovat myös kokoonsa nähden erittäin kevyet, vain 9 kilogrammaa per kaiutin. Kotelo on noin 15 millimetriä paksua puuviilutettua vaneria.

Rakenteeltaan kyse on hyvin tavanomaisesta kaksitiekaiuttimesta. Bassoalue ja keskitaajuudet toistetaan halkaisijaltaan 200-millimetrisellä, hyvin kevytrakenteisella, paperikartioisella bassokeskiäänielementillä, jossa on erikoinen alumiininen pölykuppi. Magneettirakenne (myös diskantin) on nykymittapuun mukaan – lievästi ilmaisten – erikoinen ja itse magneetti lähes olematon kuten kuvista näkyy.

Kaiuttimissa käytetään magneetteina alnicoa, joka on seos alumiinia, nikkeliä, kobolttia ja joskus myös kuparia.

Alnico kehitettiin Japanissa jo 1930-luvulla, ja toisen maailmansodan jälkeen siitä tuli yleisin dynaamisiin kaiuttimiin ja puhekelaratkaisuihin hyvin soveltuva kestomagneetti. Alnico-magneetit ovat nykyisiä ferriittimagneetteja huomattavasti pienikokoisempia, jo siitäkin syystä, että Alnico on kallista. Alnico säilyttää magneettisuutensa ferriittimagneetteja pidempään, ja onpa alnicon sanottu antavan kaiuttimelle myös paremman äänen.

Erikoinen diskantti

Sansuin diskantti on erikoinen. Emme täysin päässeet siitä selville, mutta mikään tavanomainen pahvikartio ei ole kysymyksessä. Kyseessä on kuitenkin siis eräänlainen torvikaiutin, missä säteilijänä on kevyt noin 15 millimetriä halkaisijaltaan oleva metallikartio, jonka eteen aukeaa muodoltaan sangen jyrkkä mutta lyhyt suuntain. Kutsuttakoon sitä tässä nyt siis torveksi. Diskantilla on myös “kevyt” alnico-magneetti.

Diskantin suodatus on toteutettu kondensaattorilla ja kelalla. Kyseessä on toisen asteen suodatin siis. Kela on toteutettu vähintäänkin erikoisesti diskantin kiinnityslaipan rungon ympärille kierretyllä kuparilangalla. Se jäi ensin jopa huomaamatta jakosuodattimen toteutusta katsastettaessa. Itse asiassa se on loistava oivallus. Jakotaajuus sijaitsee korkealla, peräti 7 000 hertissä.

Bassokeskiäänelle ei ole suodatusta, vaan sen annetaan toistaa vapaasti niin ylös kuin se suinkin kykenee. Elementit sijaitsevat kotelossa, nykytyylin mukaisesti päällekkäin ja symmetrisesti.

Kotelo on refleksiviritteinen ja Sansuin mukaan siis “exclusive pipe-duct bass reflex enclosure”. Erikoista on refleksiputken, tai pitäisikö sanoa aukon, sijoitus diskantin yläpuolelle ja “putken” lyhyys. Pituutta sillä on vain reilu 30 millimetriä. Toisaalta kotelossa on sen verran tilavuutta, että lyhyelläkin putkella tullaan toimeen. Impedanssivasteen perusteella on vaikea kuitenkin määritellä, mihin kotelo on itse asiassa viritetty, mutta suurin piirtein 60–65 hertsin alueelle. Melko ylös, jos taas verrataan vastaavan kokoluokan nykykaiuttimiin.

Kauniit myös ääneltään

Kaiuttimien rakenne ja toteutus ei antanut suuria odotusarvoja äänelle – eikä liioin mittaukset. Toisto oli kuitenkin odotuksia paljon parempi. Sansuit nimittäin soivat hienosti.

Ääni on selkeä ja avoin. Toki keskialueen vasteissakin näkyvä korostuma kuuluu äänessä keskialuepainotteisuutena, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Jopa päinvastoin. Toki moderni tanssimusiikki ei ole tässä parhaimmillaan, mutta vastaavasti akustinen ja erityisesti 70-luvun rock toimii todella hienosti. Ääni on tietyllä tavalla koherentti, mikä tarkoittaa sellaista ajallista luonnollisuutta. Vaikka taajuusbalanssi ei olisi aivan hifimielessä neutraali, niin toisto on muuten hyvin luonnollinen.

Basso ei mene kovin alas ja sen taso on maltillinen, mutta kaiutin kestää hyvin sijoittamisen seinän lähelle, mikä on itse asiassa jopa suositeltavaa.

Hieman bassojen ja ehkä diskantinkin korostusta vahvistimesta, niin kaiuttimien ääni on oikein kaunis. Parhaimmillaan Sansuit ovat kuitenkin aikakautensa laitteistolla.

Nämä kyseiset kaiuttimet olivat soimassa Classic Audion ja AVPlussan yhteisessä huoneessa ja myös messuvieraat olivat hämmästyneitä miten hyvin näinkin vanhat “pakettikaiuttimet” voivat soida.