Mopo: Mopocalypse – vaarallisesti horjuvaa kulmikkuutta ja tunnelmallista jatsia

Jos käsityksesi suomijazzin nykytilasta on, että sitä soittavat menneiden vuosikymmenten kliseistä ammentavat konservatorioiden vikkeläsormiset mutta tyhjäsilmäiset kasvatit, voi olla korkea aika hankkiutua esimerkiksi Mopon tai Elifantreen keikalle. Saksofonisti Linda Fredrikssonin luotsaamaan Mopo-trion romuluisessa soundissa on punkia ja vaarallisesti horjuvaa kulmikkuutta, joka muuntautuu tarvittaessa myös ilmavaksi ja tunnelmalliseksi jatsiksi kypsempäänkin makuun.
Mopocalypse alkaa tymäkästi hornankiven katkuisella iskusävelmällä. Avausraita Tökkö ajaa kasvoille maukkaan idioottimaisella mutta kirotun tenhoavalla saksofoniriffillä. Yhtyeen kollektiivisen rytmikäsityksen gumbossa on rämemailta tuoksuvaa klenkkaavaa groovea ja viettelevää voodoota. Suoraksikaan miellettävä komppi ei ole ikinä täysin vatupassissa, ja yhtye on etevä löytämään matemaattisesti laskettavien nuotinpaikkojen vierestä hyvää soitettavaa.
Albumi ei enää täysin palaa alun härnäävyyteen, mutta myös tunnelmallisemmista paloista hohkaa liekkiä ja intensiivisyyttä. Levyn soundi on kuulas ja artikuloitu mutta tarjoilee oikeissa paikoissa myös annoksen räkää. Eritoten Fredrikssonin saksofoni on onnistuttu äänittämään tavalla, joka tuo herkullisen fraseerauksen korvien eteen joka sylkipisaraa myöten.

Kirjoittaja: Jemo Kettunen